Tänään mietin

• Miten monilta tuntuu puuttuvan kyky käsittää se, että maapallo on kaikkien yhteinen. Siis että länsimaalaisilla ei ole sen korkeampaa oikeutta olla täällä, kun kellään muullakaan. Maailma on mitä on, eikä siltä eristäytyminen ja oman hyvän suojelu tee siitä sen parempaa. 

• Moni ei myöskään tunnu ajattelevan sitä, että maapalloa ei voi vaihtaa uuteen kun sen on kerran pilannut. Oma kuluttaminen ja kaiken roskan tuottaminen ei jotenkin yhdisty ihmisten päässä koko maapallon tilaan. Kun jotain heittää roskiin, ei se katoa minnekään. Kai poissa silmistä poissa mielestä -logiikka pätee tässäkin.

•  Vihan sijasta toivoisin, että pyrittäisiin ymmärtämään. 

•  Mietin, onko ääriryhmien saama laaja julkisuus viestimissä hyväksi vai palveleeko se vain ääriryhmien omaa etua.

•  Tänään Hesarissa Ovinaapuri-kolumnissa (B-osa/ihmiset) Naima Mohamudilla oli erityisen hyviä ja pysäyttäviä ajatuksia:   

Ihmisen halu tulla muistetuksi ja jättää merkkinsä maailmaan on paradoksaalista. Haluamme olla ikuisia maailmassa, joka ei itsekään tule kestämään ikuisesti. -- Kaikkein merkityksekkäin paikka jättää merkkinsä ei löydy historiankirjoista, vaan toisen ihmisen sydämestä.

Kiitos Naima, sait minut pysähtymään ja miettimään elämää uudelta kannalta. (En tiedä sukunimen oikeaa taivutusta, joten taivutin sen suomalaisittan..)

Hyvien uutisten tarve

Olen elänyt jo vuosia symbioottisessa suhteessa Hesarin kanssa. Aamuni alkaa Hesarilla joka ikinen päivä erikoispyhiä lukuun ottamatta. En tiedä, olenko sitten ollut tänä kesänä jotenkin erityisen huolettomalla ja hilpeällä tuulella, mutta olen usein halunnut jättää lehden lukemisen kesken. 

Hesari on täynnä huonoja uutisia. Tai ehkä huono on liian laimea adjektiivi, koska uutiset ovat kauheita, mielipuolisia, vääriä ja ennenkaikkea surullisia. Haluaisin jättää uutiset lukematta, mutta jotenkin se tuntuisi todellisuuspaolta. Tiedän, että uutiset eivät ole todellisuutta objektiivisessa muodossa, mutta on kuitenkin hyvä tietää edes jonkun muun näkökulma siitä, mitä oman kodin seinien ulkopuolella tapahtuu.

Olen tänä kesänä lukenut monestakin teoksesta ihmisten ajattelevan, että mikä ei ole mediassa ei ole olemassa. Ehkä juuri siksi aamulehden jälkeen olo on usein niin lohduton. Maailma näyttäytyy pahana paikkana. Sunnuntaihesari sentään tarjoilee myös niitä elämän hyviä puolia häitä, kasteilmoituksia ja positiivisessa hengessä tehtyjä henkilöhaastatteluja. Pitäisikö sanomalehdistölle määrätä kiintiö myös hyville uutisille? Jos lehdessä on kymmenen sivun verran huonoja uutisia, pitäisi loput kymmenen pyhittää hyville. Ja niitä hyviäkin uutisia olisi pakko etsiä.

Millaisen unelman saa toteuttaa?

Mieltäni on askarruttanut viime aikoina eräs probleema. Parin viime vuoden aikana ole muuttanut elämääni enemmän luontoystävällisempään suuntaan – lihansyönti on jäänyt, jätteet lajitellaan, autolla ei ajeta, käydään täyttämässä pullot ja purnukat uusien ostamisen sijaan, pesuaineet (sekä omat että vaatteiden) on vaihdettu luontoystävällisiin ja ennen muuta olen pyrkinyt muuttamaan ajatusmaailmaani ja näin ollen vähentänyt ostamista. Koko projekti on tuottanut itselle paljon iloa ja intoa uusista jutuista, mutta myös pohdintaa siitä, missä menee elämisen ja ekoilun raja? Missä määrin ekoilu menee sitten siihen, ettei voi sanoa eläneensä? 

Kaikkien materialistien suosikkihokema "elän vain kerran" on pyörinyt mielessäni. Kun ja jos maanpäällä ollaan tosiaan vain kerran, pitäisikö jokaisen saada toteuttaa kaikki unelmansa? Moni tuntuu ajattelevan, että maailma on vain leikkikenttä omien unelmien toteuttamiseen. Jos maanpäällä ollaan vain kerran, miksi ajatella seuraavia sukupolvia, kun voit itse kuolla tyytyväisenä ja kaiken saaneena.

Kysymys tuntuu vaikealta ja monimutkaiselta. Jokainen länsimaalainen on kuullut eräänkin kerran, että unelmiaan pitää tavoitella rohkeasti ja sinnikkäästi, mutta jos unelma on kerätä miljardiomaisuus köyhien kustannuksella, pitäisikö unelma saada toteuttaa? Entä jos unelmana on, että huristelee joka paikkaan hummerilla tai että haluaa perustaa yksitoistalapsisen suurperheen (väestönkasvu..)? 

Mitkä unelmansa ihminen saa toteuttaa? Millaisten unelmien toteuttaminen on oikein, oman suuntansa seuraamista ja millaiset taas silkkaa itsekkyyttä?

Kuinka tarkasti raiskaus täytyy uutisoida?

Olen jo kauan miettinyt sitä, ketä nykyisen kaltainen raiskausuutisointi palvelee. Jos joku ei lue Hesaria, tai hyppää aamun hyväntuulisuuden säilyttääkseen yli raiskausuutisista, kerron nyt mikä niissä mielestäni mättää. 

Miksi tekotapa pitää kertoa juurta jaksain? Selittää käytettiinkö väkivaltaa vai ihanko "vain" pakotettiin yhdyntään. Lisäksi kerrotaan vielä, jos raiskaaja teki sen monta kertaa. Eikä tämä vielä riitä, koko tapahtumaketju täytyy kertoa ja mahdollisimman tarkasti. Jotenkin Hesarin uutisoinnista tulee mieleen tässä uutisoinnissa iltapäivälehdet, joissa retostellaan toisten kärsimyksellä ja mielenvikaisten mielevikaisuudella. Miksi ei voida vaan kertoa että mies/nainen raiskasi miehen/naisen? Miksi täytyy mennä yksityiskohtiin, jotka vaan lisäävät, ainakin omalla kohdallani, pelkoa? (ja miksi nainen on aina uhri, miksei mies raiskaa naista vaan nainen raiskataan..)

Tämän päivän Hesarissa oli myös juttu naisesta, joka oli yritetty raiskata, mutta raiskaus oli jäänyt yritykseksi. Uhri kertoi, että pelkää raiskatuksi joutumista nykyään jopa keskellä päivää. Mutta niin pelkään minäkin ja en ole edes joutunut ikinä raiskauksen tai sen yrityksen uhriksi! Ehkä pelko johtuu osaksi siitä, että asun alueella, joka ei herätä kovin vahvaa turvallisuudentunnetta. Lisäksi olen lukenut pienen elämäni aikana jo satoja raiskausuutisia, joten en voi ajatella, ettei sellaista voi tapahtua omalle kohdalleni.

Luin vastoittain jostain, että ulkomaalaistaustaisten henkilöiden suuret raiskaajatilastot johtuvat kulttuurieroista. Mielestäni on uskomatonta, että joihinkin kulttuureihin voi kuulua naisten alistaminen raiskaamalla. Onhan meilläkin suomalaisialla väitetty perheväkivaltakultuurimme ja juomakulttuurimme, joista tuskin kenellekään seuraa mitään hyvää. Tuntuu kuitenkin, että kultuurilla perusteleminen tekee näistä tavoista jotenkin hyväksyttävämpiä – suomalaiset juovat ja ulkomaalaiset raiskaavat. Ihankuin asiat vain olisivat näin, eikä niitä voisi muuttaa.

Mielessäni on pyörinyt aina taas uuden raiskausuutisen luettuani kysymys, miksi joku raiskaa toisen ihmisen. Jotenkin nämä teot menevät oman ymmärrykseni yli ja haluaisinkin kuulla edes yhden raiskaajan tarinan siitä, miksi tämä raiskasi. Onhan raiskaajakin ihminen, mutta mikä saa ihmisen tekemään raiskauksen. Tätä pohtiessani olen saanut usein vastaukseksi vallankäytön. Silti en jotenkin kykene ymmärtämään. Ehkä ei pidäkään, ehkä on hyvä, ettei pysty samastumaan raiskaajaan, mutta haluaisin silti kuulla.

Mielestäni lehdet voisivat enemmän miettiä sitä, mitä on tarpeellista kertoa uutisoinnin yhteydessä. Mitkä ovat sellaisia yksityiskohtia, jotka ovat vain malleja uusille julmuuksille ja mitkä taas selvästi uutisoinnin arvoisia tiedonvälitysmielessä. Taannoin, muistaakseni sunnuntaihesarissa, oli juttu, jossa useat naiset kertoivat siitä, miten joutuivat raiskatuiksi. Hyppäsin suoraan jutun yli. (En tässä yritä sanoa, että raiskauksen uhrien täytyisi pysyä piilossa. On rohkeaa kertoa ja kiitos heille siitä.) Ehkä olen tavallista herkempää sorttia, mutta mielessäni pyörii säännöllisen sanomalehden luvun myötä jo aivan liian monta kauhuskenaariota siitä, miten raiskaus voi tapahtua.

Haluan olla muutakin kuin kuluttaja

Olen lukenut kesän aikana muutaman kirjan, jotka haluaisin kaikkien lukevan. En tiedä, olenko itse ollut erityisen suvaitsevainen ja sinisilmäinen ympäröivän maailman kanssa, mutta kirjat avasivat silmiä. Olen lukenut seuraavia teoksia:

• Juha Herkman - Audiovisuaalisen mediakulttuurin historia (Vastapaino, 2001)
• Erkki Karvonen - Elämää mielikuvayhteiskunnassa (Gaudeamus, 1999)
• Anna mäkelä, Liina Puustinen & Iiris Ruoho (toim.) - Sukupuolishow (Gaudeamus, 2006)

Kun on syntynyt aikana, jolloin televisio on itsestäänselvyys ja tietokone ja internetkin ovat olleet sitä jo pitkän aikaa, ei välttämättä tule kyseenalaistaneeksi sitä, ettei media ole koko kulttuuri. Ainakin itse olen varttuessani sisäistänyt mukisematta kuluttaja-identiteetin – Olen mitä ostan ja vain ostamalla voin toteuttaa identiteettiäni. 

Kirjoja lukiessa mietin paljon sitä, miten moni asia, jota pidämme täysin luonnollisena osana kaupunkiympäristöä, tähtää kuluttamiseen. Kirjoja lukiessa tuli mieleen Elissa Erikssonin Haluan nähdä muutakin -kampanja, joka vapautti joukkoliikenteen pysäkkejä kaupallisista tiedotteista. Esimerkiksi shoppailu harrastuksenahan palvelee vain yritysten tarkoitusperiä, ei kuluttajan, vaikka tälle niin uskotellaankin. Absurdia. Jotenkin olen aiemmin sokeasti luullut, että media ja kuluttaminen tällaisenaan ovat täysin normaali ja erottamaton osa ihmiselämää. Kun olen matkustanut johonkin uuteen kaupunkiin, tärkein päämääräni matkalla on ollut kuluttaminen. Miten monta elämystä olenkaan tuhlannut jahdatessani paikallista Pull & Bearia tai Bershkaa. 

Olo tuntuu jotenkin huijatulta. Olen myös pohtinut sitä, kuinka moni on saanut joskus samanlaisen herätyksen ja kuinka moni elää edelleen elämää, jonka tärkein päämäärä on kuluttaminen. Tuntuu, että olisin paljastanut jonkin suuren salaliiton. Kuulostaa varmasti typerältä, mutta siltä minusta tuntuu!

Sukupuolishow-kirjassa pidin erityisesti naistenlehtiä käsittelevistä artikkeleista. Naistenlehdet ovat mielessäni aina olleet ainoastaan positiivisia nautinnon lähteitä. Huomio siitä, että naistenlehdet ovat nykyään pitkälti ostoskuvastoja, aukaisi silmiäni. Tätäkin olin pitänyt täysin luonnollisena! Kirjassa osoiteltiin myös naistenlehtien skitsofreniaa, jolla viitataan naistenlehtien ristiriitaisiin viesteihin. Samassa lehdessä saatetaan antaa laihdutusvinkkejä, kehotuksia hyväksymään itsensä sellaisena kuin olet ja tarjoilla reseptejä, joiden ruokia syömällä ei taatusti pysy normaalipainoisena. Kuinka kaksinaamaista! Tästä huolimatta aion jatkaa naistenlehtien lukemista ja niistä nauttimista, sillä koen lehden lukemisen edelleen nautinnolliseksi.

Erityisen hienon oivalluksen hetken koin Elämää mielikuvayhteiskunnassa -kirjaa lukiessa. Kirjassa oli esimerkki, jolla kuvailtii nykypäivän markkinataloutta nappikauppiaan silmin: Kun kaikilla on jo riittävästi nappeja, ei kukaan enää osta lisää. Siispä on keksittävä uudenlainen nappi, joka saa vanhojen nappien omistajat tuntemaan nappinsa vanhanaikaisiksi. Ja näin kaikki ostavat uudenlaisia nappeja! Tällainen logiikkahan on helppo sivuuttaa kehityksellä – esimerkiksi teknologia kehittyy koko ajan ja uusi laite on aina entistä parempi. Nykyään vanhat laitteet tehdään jopa käyttökelvottomiksi uuden tekniikan kanssa, jotta vanha olisi pakko vaihtaa uuteen! Vähän nykyaikaisempi esimerkki ilmiöstä ovat taulutelevisiot. Kaikkien on aivan pakko vaihtaa vanha kuvaputkitelkkarinsa taulutelevisioon, koska onhan se niin hieno. Ainiin ja kaikilla muillakin on sellainen. 

Täällä meilläkin käydään parhaillaan taistelua siitä, vaihdammeko täysin toimivan vanhan kuvaputkitelkkarin taulutelevisioon. Voitte arvailla kummalla kannalla itse olen.

Luomumaidon problematiikkaa

Lähes päivittäinen kiistakapula kahden hengen perheessämme on maito. Lähikaupassa juutumme maitohyllylle keskustelemaan siitä, ostammeko luomumaitoa vai tavallista suomalaista maitoa. Puolisoni paras argumentti on hinta – luomumaito maksaa lähes puolitoista euroa kun taas tavallisen Ingmanin saa 80:llä sentillä. Yhden luomumaitopurkin hinnalla saa siis kaksi tavallista rasvatonta! Puolisoni on ruokakaupassa vankkumaton ostetaan mikä on halvinta  -käytännön kannattaja. Toinen peruste tavallisen maidon puolesta on se, että luomumaito hänen empiirisen tutkimustensa mukaan pilaantuu nopeammin kuin tavallinen. Itse taas yritän keinotella ostoskoriin jonkinlaisen balanssin vihreyden, terveellisyyden ja opiskelijabudjetin välille.

Yritän perustella luomumaidon ostoa ainakin omiin tunteisiini vetoavalla argumentillä: luomulehmät pääsevät säännöllisin väliajoin ulkoilemaan myös talvella. Oma käsitykseni on se, että niin sanottuja tavallisia lehmiä ei ole pakko päästää ulos edes kesällä. Voi miettiä sitä, millaisessa jamassa oma pääkoppa olisi, jos ei pääsisi ikinä käymään ulkosalla. Enhän tietenkään voi tietää, kokevatko lehmät jatkuvan navetassa olon ahdistavaksi, mutta uskon, että luomulehmä on onnellisempi lehmä.

Olen siis siirtymässä luomumaidon ostajaksi. Siirtymisestä koituvaa muutaman euron taloudellista menetystä korvaa se, että lähikauppamme tarjoilee rasvatonta luomumaitoa -30 % hintalapulla jo kaksi päivää ennen viimeistä myyntipäivää. Lisäksi yritän uskotella puolisolleni, että luomumaidon nopeampi pilaantuminen ei tee tuotteesta huonoa vaan terveellisemmän – Ruoan kuuluu pilaantua joskus! Mitä pitempi säilyvyys, sitä törkyisempi tuote -totuus pätee monessa ruoka-asiassa.

Ostin muinoin johonkin ruokaan tarvittavaa punaista maitoa ja huomasin, miten kaunis tuo täysmaitopurkki on verrattuna rasvattomaan. Jos ainoa peruste maitopurkin valinalle olisi ulkonäkö, ostaisin ehdottomasti iloisen punaisen täysmaidon!

Muovittomat housut ja terveellisempi keittiö

Havahduin taas saamattomuuteeni kun se aika kuusta tuli jälleen ajankohtaiseksi. Housuissani on taas aimo annos muovia, joka muutaman tunnin kuluttua jatkaa matkaansa roskiksen kautta kaatopaikalle. Voiko olla kuvottavampaa? Muovi ei kertakaikkiaan ole mikään terveellinen luonnontuote. Kuukupin osto on ollut mielessäni jo siitä asti, kun vuosia sitten luin kupista ensimmäisen kerran. Miksi sellainen on niin vaikea ostaa, vaikka se varmasti ainoastaan helpottaisi kuukautisten aikaista elämää? Heti huomenna marssin Ruohonjuureen ja vien kassalle oman kuukuppini. Säästän luontoa vuodessa noin 200 terveyssiteen verran!    

Sain tänään myös toisen herätyksen, joka vaatii välittömiä toimenpiteitä. Noora Shinglerin Kemikaalicocktail blogista bongattu postaus Muovipaastossa on järkeä sai pohtimaan omaa muovinkäyttöä erityisesti keittiössä: Meiltä löytyy muoviset kauhat, lastat ja pihdit, joita käytämme kuumien ruokien kanssa WRONG. Meiltä löytyy muoviset leikkuulaudat WRONG. Laitamme kuumat ruuat muovisiin rasioihin jäähtymään WRONG. Haluaisin siis luopua ainakin muovisista paistinlastoista, kauhoista ja leikkuulaudoista. Mutta onko toisaalta järkevää laittaa muoviset keittiövälineet roskakoriin, vaikka ne olisivatkin edelleen toimivia? Onko tämä nyt sitten kestävää kuluttamista, jos aina uuden tutkimustiedon valossa heitetään entiset vaarallisiksi luokitellut esineet kaatopaikalle?

Samoin olen kuullut teflon-pinnoitteen vaarallisuudesta ja äitini onkin luvannut lahjoittaa minulle aidon syntisen painavan valurautapannun heti kun vanha teflon tulee tiensä päähän. Minusta valurautapannut ovat nostalgisia, mutta ainoa ongelma on, etten osaa kokata sellaisella. Ruoka tuppaa aina palamaan enemmän tai vähemmän pohjaan runsaasta ruokaöljyn käytöstä huolimatta. Lupaan kuitenkin opetella tulemaan toimeen omani kanssa, kun pannu kannetaan kotiimme.

Yksi syy miksi haluaisin luopua muovista keittiössämme on niiden vaikutukset miesten sperman laatuun. Tämä ei ole suinkaan ainoa syy, mutta luulenpa, että mikään mikä ei ole hyväksi kaksilahkeisten nesteille, ei ole hyväksi millekkään muullekkaan.